Ei, en ole ruma, mutta en missikään, ja koska olen ollut normaalipainoinen, jopa hoikka, suurimman osan elämääni, tiedän miltä näytän tavoitteen saavutettuani. Laihuus ei tee rumasta kaunista, mutta normaalipainoon pääseminen voi tehdä sairaasta terveen. Samalla se voi laukaista lieveilmiön, jonka toivottavasti onnistun väistämään: loputtoman tyytymättömyyden ja itsensä muokkaamisen tarpeen. Yhtäkkiä se normaali ei riitäkään. Nahka roikkuu, iho on menettänyt kimmoisuutensa, vuodet näkyvät kasvoilta enemmän kuin ennen. Pitää tehdä vielä jotain, sitten taas jotain, sitten viimeisen kerran vähän enemmän...

Olen aina ollut terve. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen syönyt terveellistä ruokaa jopa näiden ylipainoisten vuosien aikana, ja ollut aktiiviliikkuja keskeytyksettä yläkouluikäisestä saakka. Jopa raskausaikana lenkkeilin päivittäin synnärille lähtöön asti. Esikoista odottaessa tein 7km metsälenkin rankassa maastossa sinä samaisena päivänä, kun lapsen oli määrä syntyä. Veriarvot ovat olleet hyvät, minulla on vahva veri ja vahva sydän, verenluotuvutuksessa olen valiokamaa. Tiesittekö muuten, että verenluovutus kuluttaa noin 500kcal*? Eli ei muuta kun henkiä pelastamaan! Uskon, että minulle takaisin normaalimittoihin pääsemisen suurin motivaattori on pysyä terveenä. En muutenkaan ole erityisen pinnallinen ihminen. Kuulun siihen ihmisryhmään, joka ei pane painoarvoa muiden kotkotuksille - ja motkotuksille. Tämä luonteenpiirre todennäköisesti pelastaa minut ikuiselta laihikselta ja itsetuntoa murjovalta itsekritiikin kurimukselta.

Tämän sunnuntai-aamun kysymys kuuluu: mitkä asiat elämässäsi muuttuvat, kun pääset normaalipainoon? 

Älä vastaa kysymykseen niin kuin olet aina tottunut vastaamaan. Anna aivoille työtä ja ole raadollisen rehellinen. Mitä uskot saavuttavasi sillä, että pudotat muutaman kilon, kymmenen kiloa, kenties kolmekymmentä kiloa. Ehkä jopa enemmän. Muututko kauniiksi, kasvaako egosi?

*Olen lukenut lehdestä, mutten enää löytänyt tiedon lähdettä.