Vastenmielisin painonpudotukseen ja elämäntapoihin keskittyvä ohjelmaformaatti on se, jossa langanlaiha ämmä tonkii lihavien ihmisten paskaa ja imee läskien ahdingosta kaiken saatavissa olevan mielihyvän. Luulisi, että tuon enemmän luurankoa kuin ihmistä muistuttavan kurpan oma päivittäinen ruokavalio sisältää bakteerittomassa lasikuvussa kasvatetun lisäaineettoman luomusalaatinlehden ja höyryksi haihdutettua lähdevedettä. Kaikkein eniten ärsyttää tapa, jolla ohjelma puristaa kaikki ylipainoiset samaan muottiin. Siinä esiintyvät läskit ovat poikkeuksetta niitä, joilla ei ole harmainta hajuakaan terveellisestä ruokavaliosta. Heidän ravintonsahan koostuu rasvaisesta noutoruuasta, vaaleasta leivästä, suklaapatukoista, ja suoraan sanottuna kaikesta siitä teollisesti tuotetusta paskasta, joka pitäisi kieltää lailla. Luurangonlaihat, törröttäviin luihinsa ylettömän rakastuneet syömishäiriöiset tollot saavat tästä kaikesta vain tuulta purjeisiin ja aiheen syyllistää ylipainoisia verorahoja nieleviksi laiskureiksi ja syöttöporsaiksi, joiden ihra ei kelpaa edes sikojen ravinnoksi. Mutta entä ne, jotka lihovat, vaikka liikkuvat suositusten mukaisesti ja syövät terveellistä kotiruokaa? Jos luulit, ettei se ole mahdollista, olet väärässä. 

Masennus ja lihominen

Olen 161cm pitkä 36-vuotias nainen. Vielä kymmenisen vuotta sitten painoin 48kg, olin (ja olen edelleen) intohimoinen liikkuja, joka saattoi hölkätä 10km mäkisessä maastossa ilman pienintäkään ongelmaa, ja söin terveellisesti. 27-vuotiaana tulin raskaaksi. Raskaus oli vahinko, mutta päätin pitää lapsen. Lapsen syntymä ja huono parisuhde ajoi minut kuitenkin masennukseen ja terveellisestä ruokavaliosta huolimatta sorruin toistuvasti lohtusyömiseen eli söin ylenmäärin, sain ahmimiskohtauksia, joiden jälkeen saatoin vain maata sängyllä ja itkeä. Masennus meni ohi vuodessa, mutta jätti jälkensä. Ennen toista raskautta painoin 65kg. 

Toinen raskaus oli vaikea, mutta synnytyksen jälkeinen masennus ei uusiutunut. Painoa oli kuopuksen syntymän jälkeen jo 72kg. Painonpudotusaikeista huolimatta lihominen jatkui, kun parisuhde ajautui entistä pahempaan kriisiin. Omakuvan paranemista ei auttanut se, että tuolloin kolmekymppisenä, kriisiä läpikäyvänä kahden lapsen äitinä koin mieheni pornoriippuvuuden ja pakkomielteisen kiinnostuksen alaikäisyyden rajoilla liikkuvia, poikkeuksetta lähes anorektisen hoikkia tyttölapsia kohtaan äärimmäisen loukkaavana. Vain vuosi toisen lapsen syntymän jälkeen erosimme. Sain taas ahmimiskohtauksia, kärsin ahdistuksesta ja vihasta, joka sai minut syömään kolmen ihmisen edestä. Ravinnon terveellisyys ja yhä jatkunut liikuntaharrastus ei estänyt lihomista. Kun laitoin lapset hoitoon ja aloitin työt, painoin 77kg.

Traumat ja karkkikorruptio

Enimmillään painoin hurjat 87,8kg. Sitten päätin viheltää pelin poikki ja sain pudotettua painon 81 kiloon yksinkertaisesti syömällä samaa ruokaa kuin ennenkin, mutta pienentämällä annoksia ja valjastamalla tahdonvoimani ahmimiskohtauksia vastaan. Päivittäinen ruokavalioni koostuu suurinpiirtein näistä:

Aamupala (klo 07.30) 0,5dl maustamatonta jogurttia, hedelmä tai 0,5dl sokerittomia marjoja, 2 Digestive-keksiä, kahvia.

Lounas (klo 11.) iso annos itse tehtyä sekasalaattia, 1rkl raejuustoa, 100g kanaa/kalaa/lihaa, 1rkl itse tehtyä puolukkahilloa (hillitysti sokeria), kevytmaitoa.

Välipala (klo 13.) 2 Digestive-keksiä TAI siivu ruisleipää Becel-margariinilla ja leikkeleellä.

Päivällinen (klo 16.-17.) pieni annos kaurapuuroa kevytmaidolla, sokeroimattomia marjoja tai hedelmä.

Iltapala (klo 19.) hedelmä.

Uskokaa tai älkää, nämä kaikki ovat kuuluneet päivittäiseen ruokavaliooni jo pienestä pitäen, lukuunottamatta kaurapuuroa, jonka olen ennen korvannut karjalanpiirakoilla, manna- tai riisipuurolla, tai ruisleivällä. Ennen olen myös syönyt pastaa ja perunaa, nykyään korvaan senkin salaatilla.

En syö pikaruokaloissa koskaan tai jos joskus pikaruokalassa käyn, ostan aina kana- tai tonnikalasalaatin, koska en voi sietää hampurilaisia tai muuta roskaruokaa. Ranskalaisistakin saan närästystä. Juon yhden puolen litran lonkeron TAI kaksi 33cl sitruunasiideritölkkiä kerran viikossa, saunailtana, eli alkoholikaan ei ole läskejä ristikseni tuonut, ei myöskään virvoitusjuomat, koska limsoja en ole ikinä oppinut juomaan, en edes lapsena. En syö karkkeja kuin äärimmäisen harvoin ja nyt painonpudotuksen aikana en ollenkaan, makea ole minulle ongelma. Ongelmani on ahmiminen. Suru, ahdistus, viha, katkeruus. Kaikki tunteet, jopa ne positiiviset, jotka laukaisevat tarpeen ahtaa vatsa repeämispisteeseen. Tiedän mistä tämä ahmimisen tarve on peräisin. Lapsuuteni käsittelemättömistä traumoista. Sellaisista, joista ei saanut puhua, ja vaitiolon vastineeksi annettiin karkkia. Tätä voisi kutsua karkkikorruptioksi. Otin lahjuksia, menetin mielenterveyteni, mutta pysyin vaiti. Ehkä sieltä juontaa juurensa myös syömisestä aiheutuva häpeä.

Jos en saa painoani alas, olen valmis syöttöporsaasta teuraaksi. Astelen teuraslavalle ihan itse. Kävelen kaltereiden väliin käskemättä, sen kun iskette tainnutusaseella otsaan, en välitä. Olen vittuuntunut, kyllästynyt, ja vihainen. En jaksa välittää.

Tervetuloa matkalle!

Jos olet vastaavassa tilanteessa tai sinua muuten vaan kiinnostaa matkani syöttöporsaasta normaalipainoon - tai syöttöporsaasta teuraaksi - tervetuloa lukemaan, kommentoimaan, jakamaan tuntemuksia ja ajatuksia. Tehdään tästä antoisa, miellyttävä, yhteinen matka!