Mietin juuri mennyttä yhdeksää vuotta ja ymmärsin, ettei se ole ollut lähelläkään sitä, mitä pidän normaalina. Koko ajan on ollut päällä joko yksi tai kaksi kriisiä tai vaihetta, elämässä ei ole ollut mitään normaalia. Jos en ole ollut raskaana tai elänyt vauva-arkea, olen vaihtanut työpaikkaa, käynyt läpi parisuhdekriisiä tai eronnut, lihonut tai laihduttanut. Mikään ei ole ollut stabiilissa tilassa, balanssissa. En sano, että pitäisin tasapaksuudesta, mutta sellainen perusasioiden toimiminen on näiden yhdeksän vuoden aikana ollut työn ja tuskan takana.

Niin, tänä aamuna ymmärsin, kuinka kovasti kaipaan tasapainoa. Tahdon saada kropan tasapainoon, mielen tasapainoon, työn ja arjen tasapainoon. Tahdon tehdä edes jotain niin kuin tein silloin kauan sitten ennen lasten syntymää. Ilmeisesti minusta on todellakin tullut vanha, koska kaipaan vapautta ja rauhaa.