No niin, vanhan blogin uusin osoite on sitten TÄMÄ.

HUOMIO HUOMIO!

SAMA BLOGI JATKUU, MUTTA UUDESSA OSOITTEESSA.

Olen jo ainakin parin vuoden ajan kärsinyt liha-antipatiasta. En voi sanoa, että olisi kyse inhosta punaista lihaa kohtaan, mutta selvästi olen oppinut karttamaan naudanlihatuotteita. Joissain ruuissa se ei haittaa, koska kaikessa maku ja lihan rakenne ei tule niin selvästi esiin, mutta tämän laihdutuksen aikana liha-antipatiani on kasvanut niin suureksi, että olen siirtynyt lähes täysin kanaan, kalaan, kananmunaan, ja kasvisruokiin. Makkaraa tai nakkeja käytän keitossa tai uunimakkarana ehkä kerran viikossa, leivän päällä käytetään leikkeleitä tai juustoa, ja sisäelinruokia syödään noin kerran kuukaudessa. Lapsille saatan tehdä ruokaa myös jauhelihasta, mutta lastenkin kohdalla tämä johtuu vain siitä, että isompi poika on ketsuppikoukussa, eikä ketsuppi sovi kalan tai kanan kanssa. Poika siis toisinaan pyytämällä pyytää "ketsuppiruokaa". Tuollaisina päivinä tyydyn itse pelkkään salaattiin ja kananmunaan. Porsaanliha/sianliha on jäänyt käytöstä lähes kokonaan, lukuunottamatta leikkeleitä.

Lapset syövät melkein mitä tahansa tarjoan. Ruuassa ei tarvitse olla lihaa lainkaan. Esim. pinaatti/porkkanaletut ovat herkkua, joka ei kaipaan muuta lisuketta kuin lasin maitoa. Myös kasviskeitot menevät hyvin, kunhan niissä on makua. No, sieniin en ole saanut lapsia tottumaan, mutta itsekin opin syömään niitä vasta aikuisena, ja riista on niin hemmetin kallista, ettei sitä henno ostaa kuin erikoistilaisuuksiin.

Yksi tyystin unohdettu herkku nostettiin pöydälle eilen: silakat. Kävin kaupassa aikeena ostaa koko loppuviikon ruuat, mutta aivorattaat oli jumissa, enkä saanut päähäni mitään järkevää. Olin jo ottanut kanan, kasvispihvit, ja pinaattiletut, mutta neljännen päivän ruoka oli yhä hakusassa. Lohi ylitti hinnaltaan loppukuun tiukan budjetin, kalapuikoista en koskaan saa hyviä (huono kokki vai huono ruoka-aine?), ja kalakeittoa tehtiin vasta vähän aikaa sitten. Olin jo ohittamassa kalat, kun silmät sattuivat silakkafileisiin. Teen ruokaa silakoista äärimmäisen harvoin, vaikka lapsetkin tykkäävät niistä. Kun viimeksi tein silakkapihvejä, ne olivat menestys. En ymmärrä miksi olen syrjinyt silakoita. Viimeisimmästä silakkaostoksesta on aikaa monta kuukautta - jos ei eilistä lasketa. Tänään on siis silakkapäivä. En vielä tiedä mitä noista teen, mutta tein mitä hyvänsä, edessä on viikon herkkuhetki.

   

Kaupassa huomasin jälleen kerran sen, miten tärkeää on kirjoittaa ostoslista ennen ostoksille menoa. Säästyy turhalta miettimiseltä ja pyörimiseltä.

 

 

Mietin juuri mennyttä yhdeksää vuotta ja ymmärsin, ettei se ole ollut lähelläkään sitä, mitä pidän normaalina. Koko ajan on ollut päällä joko yksi tai kaksi kriisiä tai vaihetta, elämässä ei ole ollut mitään normaalia. Jos en ole ollut raskaana tai elänyt vauva-arkea, olen vaihtanut työpaikkaa, käynyt läpi parisuhdekriisiä tai eronnut, lihonut tai laihduttanut. Mikään ei ole ollut stabiilissa tilassa, balanssissa. En sano, että pitäisin tasapaksuudesta, mutta sellainen perusasioiden toimiminen on näiden yhdeksän vuoden aikana ollut työn ja tuskan takana.

Niin, tänä aamuna ymmärsin, kuinka kovasti kaipaan tasapainoa. Tahdon saada kropan tasapainoon, mielen tasapainoon, työn ja arjen tasapainoon. Tahdon tehdä edes jotain niin kuin tein silloin kauan sitten ennen lasten syntymää. Ilmeisesti minusta on todellakin tullut vanha, koska kaipaan vapautta ja rauhaa.
 

Toissaviikon tuloksesta suivaantuneena asetin viime viikolle puolen kilon sijasta kilon tavoitteen. Kaikki on mennyt nappiin ruokailussa ja liikunnassa, ja tänä aamuna vaaka näytti 73,6kg eli -1,3kg viime punnituksesta. Aika hienoa, mitä tuohon voi enää lisätä. Nyt täytyy laskea tämän viikon tavoitteeksi taas se puoli kiloa ja hengittää syvään, koska ei tämä mikään elämää suurempi voitto ole ja edessä on vielä pitkä matka.

Tänään on vuorossa työpäivä kaupungin puolella, ja lepoa juoksusta.